Aura

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut